Tammikuun iloisin puheenaihe
Luin tänään blogia jonka aiheena on itsemurha. Vaikutuin. Vaikka asuinpaikka, ikä ja jopa sukupuoli jää arvoitukseksi, Brim kirjoittaa fiksusti ja sääliä kerjäämättä oman elämänsä tarkoituksettomuudesta. Aika paljon hän on myös saanut kommentteja kirjoituksiinsa.
Kirjoittaminen on tietääkseni käyttämisen arvoinen terapiamuoto. Minulla kun oli joku vuosi sitten vaikeampi jakso meneillään, yksi läheisiltä ihmisiltä saamistani ohjeista oli että pitäisi pistää ajatuksia paperille. Ei ole väliä lukeeko niitä kukaan, mutta kunhan vain ajatukset saa sanalliseen muotoon, selkiyttää se ajatuksia. Kokeilin, ja kyllähän se vähän auttoikin. Olisinkohan voinut kirjoittaa silloin ajatuksiani nettiin? En ole varma. Olisinko halunnut kommentteja muilta ihmisiltä, vaikka sitten anonyymisti? Oikeanlaiset kommentit varmaankin olisivat parantaneet oloa, mutta entäs ne vääränlaiset? Aina on riski että joku kommentoi alentuvasti, kuin lapselle. Tai sitten sormi pystyssä, tyyliin silloin kun minä... Tai ehkä pahimpana ne ihmiset, joiden mielestä on ergonomisesti oikein potkia maassa makaavaa. Minä en ainakaan osaa antaa ihmisille neuvoja kuinka päästä eteenpäin, tai sitten minulla on vain sellainen olo että kuulostan joko ylimieliseltä tai alentuvalta. Tahtoa olisi auttaa muttei tietämystä siitä miten se tehdään. Masentuneena on mielestäni näistä syistä johtuen helpompaa (ei hyödyllisempää) olla hiljaa kuin kailottaa ongelmiaan ympäriinsä.
Mutta silti, sosiaaliset kontaktit ovat mielestäni se paras keino elämän tarkoituksen saavuttamiseksi, oli se sitten mikä tahansa. Ja kokemuksieni mukaan yllättävän yleinen paniikkihäiriö (itse olen kai joskus ollut lievä tapaus) on aika suuri este hyvän ja ei-yksinäisen päivän saavuttamiseksi.
Ja päivä kerrallaanhan vaikeina aikoina mennään, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Ja sitten kun eräänä aamuna huomaa hengittävänsä vapaasti, niin se vasta siistiä onkin.
Itsemurha on vaihtoehto, mikä ajatuksena jo sinänsä helpottaa. On valinnanvapautta, ei ole pakko elää. Toivon kuitenkin Brimille voimaa, hauskuutta päiviin ja lisää vaihtoehtoja.
|
Return to Main Page
Comments
Kiitos, kiitos. Monet sanovat, että pakko ei ole kuin kuolla. Itse sanon, että pakko ei ole kuin elää :) Eikä kohta ole pakko tehdä sitäkään. Jonkinlaisia paniikkioireita löytyy kyllä, kun julkisella paikalla (esim. pakollisilla kauppareissuilla) tuntuu suorastaan tukehduttavalta, ja hyllyrivistöt tuntuvat kaatuvan päälle. Kun mieli murtuu, armoa ei anneta eikä sitä pyydetä. Lopettaminen tuntuu vain niin itsestään selvältä. Blogissani koen kirjoittavani ikään kuin oman elämänelokuvani lopputekstejä, en vain tiedä miten pitkä teksti siitä tulee, ja seuraako siitä jatko-osa. Ehkä seuraa, ehkä ei. Kiitos asiallisen pohdiskelevasta kannanotosta!
| 
