Gradusta 

Gradusta

Gradun tarkoituksena on osoittaa että opiskelija pystyy itsenäiseen, uuteen tutkimukseen. Aiheen saa toisissa tiedekunnissa (kuten meillä humanistisessa) valita itse, kun taas toisissa aihe annetaan, tosin siihen kai usein voi jonkun verran vaikuttaa.

Oli aihe sitten itse valittu tai jonkun proffan valitsema, tulee gradusta kai lähes aina omaan lapseen verrattavissa oleva tekele. Ja oma lapsihan on se maailman ihanin kakara vaikka se olisi kuinka ruma. Vaikka silmät olisivat vähän eri korkeudella ja peukalo kasvaisi keskellä kämmentä niin onhan lapsessa niin paljon muita mahtavia ominaisuuksia. Ideaalitilanteessa kun graduntekijä on koko maailmassa se, jota kyseinen aihe kaikkein eniten kiinnostaa, ehkä sen professorin lisäksi. En ole itse vielä kovinkaan pitkällä gradussani mutta käsittääkseni tällainen vanhempi-lapsi-suhde saattaa aiheuttaa joitain pieniä ongelmia.

Jokunen vuosi sitten eräs ystävä oli viimeistelemässä graduaan mutta hioi ja hioi sitä vaikka olisi jo voinut sen jättää arvosteltavaksi hyvin arvosanoin. Hän selitti käyttäytymistään juuri tälläisella äidillisellä suhtautumisellaan työhönsä. Oli kuulemma hankalaa päästää lastaan maailmalle ennen kuin se on täydellinen.

Samansuuntaisia ongelmia tuntuu olevan muillakin. Graduntekijä Laura kirjoittaa inspiraation puutteestaan sekä siitä, kuinka hänen gradunsa olisi maailman huonoin jos hän itse sen opponoisi. Onneksi hän ei kuitenkaan pelkää kritiikkiä. Mutta jotenkin rivien välistä saa vielä sellaisen vaikutelman ettei hän mielellään opponoisi muiden töitä maan rakoon.

Itsestäni olen huomannut että kriittisyys omia ajatuksia kohtaan on juuri se vaikein asia. On lähes pelottavaa mennä kuuntelemaan muiden kommentteja. Jos vaikka haukkuvat tyhmäksi, koska aihe on tyhmä ja näkökulma on outo. Ja toisaalta olen kuten Laura, en juuri pidä muiden rankasta arvostelemisesta päin naamaa, varsinkaan jos en henkilöä tunne.

Eihän toisten lapsia saa haukkua rumiksi tai tyhmiksi. Paitsi yliopistossa?