Dazzle 

Tammikuun iloisin puheenaihe

Luin tänään blogia jonka aiheena on itsemurha. Vaikutuin. Vaikka asuinpaikka, ikä ja jopa sukupuoli jää arvoitukseksi, Brim kirjoittaa fiksusti ja sääliä kerjäämättä oman elämänsä tarkoituksettomuudesta. Aika paljon hän on myös saanut kommentteja kirjoituksiinsa.

Kirjoittaminen on tietääkseni käyttämisen arvoinen terapiamuoto. Minulla kun oli joku vuosi sitten vaikeampi jakso meneillään, yksi läheisiltä ihmisiltä saamistani ohjeista oli että pitäisi pistää ajatuksia paperille. Ei ole väliä lukeeko niitä kukaan, mutta kunhan vain ajatukset saa sanalliseen muotoon, selkiyttää se ajatuksia. Kokeilin, ja kyllähän se vähän auttoikin. Olisinkohan voinut kirjoittaa silloin ajatuksiani nettiin? En ole varma. Olisinko halunnut kommentteja muilta ihmisiltä, vaikka sitten anonyymisti? Oikeanlaiset kommentit varmaankin olisivat parantaneet oloa, mutta entäs ne vääränlaiset? Aina on riski että joku kommentoi alentuvasti, kuin lapselle. Tai sitten sormi pystyssä, tyyliin silloin kun minä... Tai ehkä pahimpana ne ihmiset, joiden mielestä on ergonomisesti oikein potkia maassa makaavaa. Minä en ainakaan osaa antaa ihmisille neuvoja kuinka päästä eteenpäin, tai sitten minulla on vain sellainen olo että kuulostan joko ylimieliseltä tai alentuvalta. Tahtoa olisi auttaa muttei tietämystä siitä miten se tehdään. Masentuneena on mielestäni näistä syistä johtuen helpompaa (ei hyödyllisempää) olla hiljaa kuin kailottaa ongelmiaan ympäriinsä.

Mutta silti, sosiaaliset kontaktit ovat mielestäni se paras keino elämän tarkoituksen saavuttamiseksi, oli se sitten mikä tahansa. Ja kokemuksieni mukaan yllättävän yleinen paniikkihäiriö (itse olen kai joskus ollut lievä tapaus) on aika suuri este hyvän ja ei-yksinäisen päivän saavuttamiseksi.

Ja päivä kerrallaanhan vaikeina aikoina mennään, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Ja sitten kun eräänä aamuna huomaa hengittävänsä vapaasti, niin se vasta siistiä onkin.

Itsemurha on vaihtoehto, mikä ajatuksena jo sinänsä helpottaa. On valinnanvapautta, ei ole pakko elää. Toivon kuitenkin Brimille voimaa, hauskuutta päiviin ja lisää vaihtoehtoja.

Levyt

Taas, kun pitäisi jotain opiskeluun liittyvää saada aikaan niin tähänhän se menee. Järjestin juuri vähäiset rock/pop-levyni. Ei, en järjestänyt niitä aakkosjärjestykseen, värijärjestykseen enkä edes kronologisesti. Enkä niinkuin leffassa High Fidelity, jossa kaveri järjesti ne oman elämänsä mukaan kronologisesti. Ei, tällä kertaa laatu oli kriteerinä.

Aloitin jakamalla levyni lattialle viiteen kasaan sen mukaan montako tähteä niille antaisin. Alkuun vähän epäilin että jos omat levyni tällä tavalla järjestän niin neljän ja viiden tähden kasat ulottuvat huomattavasti korkeammalle kuin muut. Toisin kävi. Kahden, kolmen ja neljän tähden levyjä oli kutakin parisenkymmentä, yhden tähden levyjä kuusi ja viiden tähden levyjä seitsemän kappaletta. Levykasojani siinä ihaillessani sain sitten ajatuksen jakaa teille tämän mullistavan aktiviteetin tulokset. Säästän kuitenkin teidät harmaalta keskikastilta ja julkistan tulokset vain hirveistä hirveimpien sekä parhaista parhaimpien osalta.


Verkonpainoiksi:

Helmet: Aftertaste
Queens of the Stone Age: Songs for the Deaf
Don Huonot: *
Soundgarden: Down on the Upside
New Radicals: Maybe You've Been Brainwashed Too
Red Hot Chili Peppers: Californication

(Huomatkaa erityisesti donkkareiden sekä kivikauden kuningattarien levyjen enteelliset nimet.)


Näiden kanssa autiolle saarelle:

The Cure: Disintegration
Massive Attack: Mezzanine
CMX: Aion
Opeth: Ghost Reveries
Liekki: Korppi
Ismo Alanko Säätiö: Hallanvaara
Radiohead: OK Computer

Ajan merkit

Seitkytluku.

Kasari.

Ysäri.

...

Ja mitäs sitten? Nollari? Nollis? Kaksituhatluvun ensimmäinen vuosikymmen?

Ehkä se sana vielä löytyy.


Mutta mielenkiintoisempaa on miettiä omalle ajalle ominaista luonnetta. Se on yllättävän vaikeata. Mikä oli vuodelle 2005 ominaista? Ensimmäisenä tällaisen haasteen edessä tulee mieleen listata asioita jotka ovat ylittäneet uutiskynnyksen. Tarja Turusen potkut. Matti Nykäsen mokat. MM-kisat sateen keskellä. Paperilakko. Nils Gustafsson. Ongelmana vain on, että nämä kaikki ovat enemmän tai vähemmän ajattomia asioita, jotka liittyvät ihmissuhteisiin, säähän, ay-liikkeeseen ja rikoksiin. On hankalaa keksiä, kuinka ne kuvaavat juuri tätä aikaa.

Entäs politiikka? Punamultahallitus - kuulostaako tutulta? Tekijänoikeuslaki - mitä oikeastaan muuttui? Turvallisuuspolitiikka - ei me haluta edelleenkään Natoon eikä varusmiesten fyysisen kunnon lasku edelleenkään pysähdy. Ulkopolitiikka - kunhan nyt ei päätä auota niin hyvin menee. Talouspolitiikka - kilpailukykyisyys ei edelleenkään näy minun lompakossani.

Tuntuu, että lähestyn aihetta väärältä kannalta. Uutiset eivät kuvaa aikaa, vaan se, miten ihmiset uutisiin suhtautuvat. Ja se millaisen arvomaailman läpi uutiset määrittyvät. Kiteytyykö vuosi 2005 siihen, että tunnen huonohkoa omaatuntoa huomattuani että vain kohautin olkapäitäni käveltyäni taas uuden väkivaltaa kirkuvan lööpin ohi? Vai kertooko se enemmän minusta itsestäni? En minä tiedä, tämä aika on liikaa läsnä.

Hiusmuodin kautta en suostu aikaa kuvaamaan. Enkä salarakkauden. Kysykää viiden vuoden päästä uudelleen. Ehkä minä silloin osaan sanoa varman ja absoluuttisen totuuden.

Helsinkiläisyys

Mikä erottaa varsinais-suomalaiset idiooteista? Lohjanharju.

Suomalaiset ovat yleensä mukavia ihmisiä. Kunnes tulee ilmi että asun Helsingissä. Helsinki, tuo suuri saatana. Vitutuksen ensimmäinen alullepanija. Se on kuulkaa aivan sama meneekö Pohjanmaalle vai Savoon, EI KANNATA KOSKAAN SANOA ASUVANSA HELSINGISSÄ. Ystävällisyys nimittäin loppuu siihen paikkaan. Keskustelu kääntyy yleensä pariksi tunniksi siihen, kuinka paska paikka Helsinki on asua. Ja kuinka paljon parempia paikkoja kaikki muut on. Ei se ole kovinkaan suuri ihme etteivät syntyperäiset pääkaupunkiseutulaiset pidä kehä kolmosen pohjoispuolta asumiskelpoisena, siellähän ei ole kuin vittumaisia ihmisiä.

Helsinkiläiset ovat suurempi vähemmistö kuin suomenruotsalaiset. Jos suomenruotsalaisiin suhtauduttaisiin yhtä rasistisesti, asialle tehtäisiin kohtuullisen nopeasti jotakin.

Vaalikoneet

Minäkin olen kokeillut vaalikoneita. Monta kertaa. Ja usein hämmästynyt lopputuloksesta.

Jostain syystä on viime vuosien vaaleissa käynyt sillä tavalla, että aina kun olen kokeillut vaalikoneita, ovat itselleni sopivimmat ehdokkaat jakautuneet tasaisesti oikeiston ja vasemmiston kesken. Ja mikä kummallisinta, aina on sopivimman ehdokkaan perässä komeilleet samat kolme kirjainta. RKP. Minä sentään olen aika kaukana suomenruotsalaisesta. Mitä nyt kuuntelen silloin tällöin ruotsalaista heviä. (Mikael Åkerfeldt är gud!)

Vaalikoneissa on se huono puoli, etteivät ne ota juurikaan ehdokkaan persoonaa huomioon. Puoluekannan hahmottamiseksi eduskuntavaaleissa vaalikone taitaa olla paljon kätevämpi kuin presidentivaaleissa. Ensinnäkin puoleet eivät henkilöidy niin vahvasti kehenkään ja toisekseen ihmiset osaavat vastata paremmin kysymyksiin jotka koskevat kotimaan politiikkaa ja toivottuja omaan elämään vaikuttavia kehityssuuntia.

Presidenttihän on keulakuva. Eikä hänellä ole juuri valtaa kotimaan politiikkaan. Eikä nykyään tunnu juuri ulkopolitiikkaankaan olevan. (Edes Halonen kaikista poliitikoista ei ole presidenttinäkään pystynyt vaikuttamaan kehitysavun tasoon...)

Aion todellakin äänestää mutu-tuntumalla. Tai no ehkä saatan hieman miettiäkin asiaa. Äh, paskat. Olkoon Niinistö.

Mutta älä usko vaalikonetta! Tro mig! Jag vill inte rösta på Henrik Lax!

Etenee

Ensimmäiset haastattelut gradua varten on nyt sitten tehty. Kävin eilen piinaamassa rovaniemeläisiä lukiolaisia kyselylomakkeellani heidän musiikintunnillaan. Aiheena musiikin lataaminen netistä. Suuri osa vastauksista oli turhia mutta joukossa muutama hyvinkin hyödyllinen.

Miksi osa vastauksista oli turhia? Tämä johtuu luullakseni siitä että tein lomakkeen jossa on muutama vastaajan perustaustoja selvittävä kyllä/ei- ja a/b/c/d-luonteinen kysymys ja loput ovat enemmän avoimia, henkilökohtaisia mieltymyksiä utelevia kysymyksiä. Näihin avoimiin kysymyksiin ei osalla oppilaista ollut selvästikään joko motivaatiota vastata tai sitten heillä ei juuri asiasta mielipidettä ollut. Mutta sitten taas ne muutamat hyvät, näkemykselliset vastaukset ovat kultaakin kalliimpia. Juuri näiden vastausten vuoksi en aio muuttaa kyselylomakettani monivalintakokeeksi. Vain yksi tai kaksi tarkentavaa kysymystä saattaa olla hyvä lisätä kun joulun jälkeen palaan ahdistelemaan lomakkeellani pääkaupunkiseudun lukiolaisia.

Kirjoitusmotivaatio on plussan puolella. Maiseman vaihto lumisempaan näemmä auttaa. Vaikka taivas on pilvinen (ei se aurinko täällä montaa tuntia paistaisikaan), on ah niin kaunista.

Kuolema

Isoisäni kuoli kaksi viikkoa sitten ja huomenna hänet saatetaan maan poveen.

Ukki oli hauska mies. Nauru kuului naapuripitäjään saakka. Hän oli myös fiksu. Kyseinen ominaisuus kuuluu kai ala-asteen rehtorin vaatimuksiin. Hyväsydäminen ja vaatimatonkin hän oli. Sotasankari, jonka mukaan "ei oo mittään muisteltavvaa siinä soassa!" Synnyinkaupunkiin Viipuriin kuitenkin oli kaipuu. Vaikka viihtyikin Pohjois-Pohjanmaalla yli puoli vuosisataa.

Hautajaiset ovat vaikeita tilaisuuksia. Ristiriitaisia. Toisaalta pyritään yhdessä lievittämään toisten ihmisten surua ja kuitenkin suru on vahvasti läsnä. Ja sen pitäisi näkyä juuri siinä tilaisuudessa, vaikka se on kohdattu pahempana jo aiemmin, silloin kun uutinen on saapunut. Ehkä hautajaisten tarkoituksena on luoda edellytyksiä kollektiiviselle surulle, joka yhdistää sukulaisia ja tuttavia entistä vahvemmin.

Minä aina järkeistän kaiken, vaikka surun kohdalla se tuntuukin väärältä. On jotenkin moraaliton olo kun pyrkii vain ajattelemaan että hyvä juttu, ukki eli sitten hienon elämän. Eikös se ole pääasia?

En minä kuitenkaan sellaista ylipääsemätöntä surua osaa tuntea kuten osa sukulaisistani.

Muistoni ovat iloisia.

Itse kalastettu savustettu ahven, jonka silmää en uskaltanut syödä vaikka hän kehoitti. Ilmakiväärin tekemät reiät karjalanviirissä ja autosuojan huopaseinässä (voi meitä serkuksia murrosiässä). Isovanhempieni välinen rakkaus mummun vielä eläessä. Ja kaikkien nuorempien naisten kanssa flirttailu mummun kuoltua. Viinin keventämä kieli joulupäivällisellä Madeiralla. Puheet, joissa minun mielestäni aina oli paljon järkeä mutta isäni mielestä vain vähän. Japanilainen auto jolla hän ajoi aina reipasta ylinopeutta.

Ja se nauru. Se soi mielessä aina.

Gradusta

Gradun tarkoituksena on osoittaa että opiskelija pystyy itsenäiseen, uuteen tutkimukseen. Aiheen saa toisissa tiedekunnissa (kuten meillä humanistisessa) valita itse, kun taas toisissa aihe annetaan, tosin siihen kai usein voi jonkun verran vaikuttaa.

Oli aihe sitten itse valittu tai jonkun proffan valitsema, tulee gradusta kai lähes aina omaan lapseen verrattavissa oleva tekele. Ja oma lapsihan on se maailman ihanin kakara vaikka se olisi kuinka ruma. Vaikka silmät olisivat vähän eri korkeudella ja peukalo kasvaisi keskellä kämmentä niin onhan lapsessa niin paljon muita mahtavia ominaisuuksia. Ideaalitilanteessa kun graduntekijä on koko maailmassa se, jota kyseinen aihe kaikkein eniten kiinnostaa, ehkä sen professorin lisäksi. En ole itse vielä kovinkaan pitkällä gradussani mutta käsittääkseni tällainen vanhempi-lapsi-suhde saattaa aiheuttaa joitain pieniä ongelmia.

Jokunen vuosi sitten eräs ystävä oli viimeistelemässä graduaan mutta hioi ja hioi sitä vaikka olisi jo voinut sen jättää arvosteltavaksi hyvin arvosanoin. Hän selitti käyttäytymistään juuri tälläisella äidillisellä suhtautumisellaan työhönsä. Oli kuulemma hankalaa päästää lastaan maailmalle ennen kuin se on täydellinen.

Samansuuntaisia ongelmia tuntuu olevan muillakin. Graduntekijä Laura kirjoittaa inspiraation puutteestaan sekä siitä, kuinka hänen gradunsa olisi maailman huonoin jos hän itse sen opponoisi. Onneksi hän ei kuitenkaan pelkää kritiikkiä. Mutta jotenkin rivien välistä saa vielä sellaisen vaikutelman ettei hän mielellään opponoisi muiden töitä maan rakoon.

Itsestäni olen huomannut että kriittisyys omia ajatuksia kohtaan on juuri se vaikein asia. On lähes pelottavaa mennä kuuntelemaan muiden kommentteja. Jos vaikka haukkuvat tyhmäksi, koska aihe on tyhmä ja näkökulma on outo. Ja toisaalta olen kuten Laura, en juuri pidä muiden rankasta arvostelemisesta päin naamaa, varsinkaan jos en henkilöä tunne.

Eihän toisten lapsia saa haukkua rumiksi tai tyhmiksi. Paitsi yliopistossa?

Siniristilippumme

Ensi viikolla olisi sitten taas itsenäisyyspäivä. Ja kaikki armeijan käyneet katsovat televisiosta Tuntemattoman Sotilaan. Ja kaikki katsovat linnanjuhlia.

En ole kai oikein koskaan pitänyt itsenäisyyspäivästä. Ehkä se johtuu omasta yleisestä kyynisestä ja negatiivisesta asenteestani. Tai sitten se johtuu siitä että olen ymmärtänyt itsenäisyyspäivän sanoman sellaisena ettei nuoremmilla sukupolvilla ole tarpeeksi kunnioitusta aikaisempien sukupolvien uhrauksia kohtaan. Tai sitten se johtuu näistä molemmista.

Muuttuukohan itsenäisyyden juhliminen kun sotia käyneet sukupolvet parinkymmenen vuoden päästä ovat menneet? Vai jatkuuko perinne jonka vastapainoksi saadaan keväällä riehakas Eurooppa-päivä?

Mitäköhän asialle voisi tehdä nyt?

Olisikohan se aivan paska idea järjestää itse juhlat kuudes päivä? Juodaan skumppaa ja lasketaan mäkeä jos on lunta. Serpentiiniä ja ilotulitteita. Juhla-ateria kymmenen parhaan kaverin kanssa. Naamiaiset ja täytekakkua. Tai jotain muuta yhtä hauskaa.

Koska Suomi on sentään itsenäinen.

Taas sitä mediakritiikkiä

Kahvi oli vähällä läikkyä aamun Helsingin Sanomien kulttuurisivuja lukiessa.

Ulkomaantoimittaja Leo Pugin kirjoittaa sivulla C3 siitä mistä hän kirjoittaisi jos perustaisi blogin. Hän aloittaa kirjoituksen pohtimalla hyvin lyhyesti blogien nousua ja trendikkyyttä ja kiteyttää tämän median olemuksen seuraavassa lauseessa: "Osa blogeista on toki kiinnostavia ja näkemyksellisiä, mutta ylivoimainen enemmistö puuta heinää." Käsittääkseni hänen mielestään suuri enemmistö blogeista on tyhjänpäiväistä päiväkirjanpitoa. Omista huonoista edellytyksistään blogin perustajaksi hän mainitsee mm. mullistavien ajatusten puutteen sekä kuivakkaan kirjoitustyylin. Kaksi kolmasosaa kirjoituksesta hän sitten luettelee päivittäisiä rutiinejaan ja lopuksi toteaa etteivät sellaiset voi ketään kiinnostaa. Tai ainakaan häntä.

Toimittaja yrittää todistaa kolumnillaan valtakunnan suurimmassa lehdessä ettei hänestä ole kirjoittajaksi missään muussa mediassa kuin sanomalehdessä.

Tästä voisimmekin sitten siirtyä suoraan pohtimaan kyseisen toimittajan kirjoitusta.

Kirjoitushan oli loistava! Pugin kirjoittaa kuin Platon. Teksti synnyttää enemmän kysymyksiä kuin luo vastauksia:

1. Kirjoittaako toimittaja tietoisesti tavalla joka herättää enemmän kysymyksiä kuin luo vastauksia?

2. Miksi toimittaja on lukenut vain päiväkirjanomaisia blogeja eikä ole etsinyt niitä jotka oikeasti toisivat hänelle lisäarvoa?

3. Miksi toimittaja on kirjoittanut asiasta joka ei häntä kiinnosta?

4. Paljonko toimittaja on saanut palkkaa kirjoitettuaan päivittäisistä rutiineistaan valtakunnan suurimpaan sanomalehteen?

5. Miksi toimittaja kertoo, että: "Minulla ei ole suuria visioita eikä mullistavia ajatuksia. En ole taitava sanankäyttäjä ja kirjoitustyylini on kuivakasta. Kaikista vähiten olen trendikäs."? Ja miksi hän perustelee tällä sitä ettei voisi kuvitellakaan perustavansa blogia?

6. Miksi pitää olla trendikäs perustaakseen blogin?

7. Miksi pitää olla suuria visioita jotta voi perustaa blogin? Eikö sanottavaa löydy muusta kuin visioista?

8. Pitäisikö allekirjoittaneen kirjoittaa vieläkin vähemmän päivittäisistä asioistaan blogiinsa?

9. Miksi allekirjoittaneelta oli kahvi vähällä läikkyä ulkomaantoimittajan päivittäisistä rutiineista lukiessa?

10. Miksi allekirjoittanut vaivautuu pohtimaan sanomalehteen kirjoitettua blogikriittistä kirjoitusta?

Ja sitten se tärkein kysymys:

11. Miksi allekirjoittanut ei tee tällä hetkellä sitä graduaan?


EDIT: Lisää näkökulmia: Sanat, Kasa, Kari Haakana sekä Sedis.